Psykoterapian asiakkaamme ovat meihin tyytyväisiä

"Kun saisin mieleeni kuluneen vuoden plussat ja miinukset, voisin yrittää verrata nykyhetkeä tilanteeseen, jossa olin terapian alkaessa. Jostain syystä silloinen olotilani on edelleen tarkasti mielessäni; ei niinkään konkreettisina tosiasioina, vaan pikemminkin kaiken kattavina häpeän, mitättömyyden, syyllisyyden ja pelon tunteina.

Vuoden tilinpäätöksen teko aiheuttaa ahdistusta joka tuntuu fyysisenä kipuna vatsassa ja rinnassa. Sitä on kestänyt jo useamman päivän. Otin kamerani ja ajoin meren ääreen, kallioille. Tämänkin olen toistanut jo monena päivänä. Tällä kertaa ahdistus oli niin valtava että käveleminen, meren näkeminen, sen syvä humina ja tuoksu eivät auttaneet. Kun kylmyys oli kangistanut kädet, kasvot ja jalat, enkä pimeältä enää nähnyt missä kohdin kallioilla oli jäätä ja missä ei, oli pakko tulla pois. Metsäpolulla tuli itku. Pitääkö tämän olla näin vaikeaa? Missä minä olen, missä kulkevat minun fyysiset rajani, missä kohdassa kulkee minun elämäni rajat? Kuka minä olen, ja miten pitäisi olla, että tuntisin olevani minä?

Tätä kulunutta vuotta leimaa kankea turtumus ja ajoittainen ahdistus. Turtumus on tympeää tylsyyttä, sitä että päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat koko ajan samalla tavoin, ilman muutosta. Ahdistus on sitä, kun aistin ilmapiirissä vihan määrän lisääntyvän. Välillä viha on toisen osapuolen vihaa, välillä omaani. Oma viha syntyy, kun tylsyys muuttuu sietämättömäksi enkä osaa tai uskalla muuttaa mitään. Se on sisäistä ja hiljaista itseeni kohdistuvaa aggressiota. Toisen viha on uhkaa josta en saa kunnolla selvyyttä, sen syy ei koskaan täysin avaudu. Yleensä en uskalla kysyä. Pelkään että kysymys avaa toisessa padon, jonka takana olevaa tuhovoimaa ei mikään mahti voi enää pysäyttää. Sen vihan edessä olen suojaton, puolustuskyvytön ja häpeällinen.

Elämäni suurimpia ongelmia taitaa olla toisten ihmisten reaktioiden tarkkailu ja niihin reagoiminen. Olen kasvanut pyrkimään positiiviseen huomaamattomuuteen. Teen mitä minulta odotetaan. Mitään sellaista en yleensä tee, mitä minulta ei odoteta. Olen kuin tahdoton lampun henki, joka toteuttaa toiveita ja noudattaa käskyjä. Oman tahtoni, tunteeni ja toiveeni olen tallannut hengettömiksi aina kun muiden toiveet ovat sitä vaatineet, koska olen pitänyt itseäni ja kaikkea itseeni liittyvää tai minusta lähtöisin olevaa hävettävänä ja merkityksettömänä.

Positiivisen huomaamattomuuden vastakohta lienee negatiivinen huomio. Pahimmillaan se tarkoittaa minuun kohdistuvaa vihaa. Teen kaikkeni, etten joutuisi sellaista kohtaamaan. Pidättäydyn myös kohdistamasta itse keneenkään toiseen avointa vihan tunnetta. Toisen ihmisen minuun kohdistama suuttumus ja viha saavat minut totaalisen kauhun valtaan. Tuntuu että oksennan ja kuolen. Se on minun maailmanloppuni.

Terapian myötä olen alkanut ymmärtää, että viha on ainoastaan yksi tunne muiden joukossa. Toisen ihmisen viha ei vahingoita eikä tuhoa minua, enkä myöskään pysy hengissä vain siksi, että toinen ihminen rakastaa minua tai tekemisiäni. Pysyn hengissä siksi, että minulla on oma elinvoimani.

Olen myös alkanut ymmärtää, että jos haluan itseni näköisen elämän, minun on itse se luotava. Ehkä joku voi välillä auttaa, mutta minun on päätettävä suunnasta ja isot askeleet on otettava omin voimin. Tämä on minulle edelleen hirvittävän vaikeaa ja pelottavaa. Kuin sukeltaminen pimeässä mustaan ja kylmään veteen. Ja minähän en sukella edes aurinkoisena hellepäivänä kirkkaassa järvivedessä!

Omaa, henkilökohtaista voimaani olen varsinkin viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt pienin, varovaisin teoin vahvistaa tekemällä asioita, jotka tunnen omikseni. Edelleenkään en silti uskalla asettaa itselleni isoja, konkreettisia tavoitteita, jotka liittyisivät elämänmuutokseen. On vaikea uskoa, että minulla on oikeus tavoitella asioita. En myös varmasti sisimmässäni tiedä, mitä haluaisin tavoitella.

Kävin kesällä yksin risteilyllä uhmaten perheen kummastelua, kanssamatkustajien katseita, säälittävää yksinäisyyttä, eksymistä ja rosvoja.

Olin kaksi päivää poissa töistä sairauden vuoksi, ja huolimatta esimiehen halveksunnasta ja raivosta ja niiden aiheuttamasta kauhun tunteesta lähdin sen jälkeen matkalle, koska olin anonut sitä varten lomapäivät hyvissä ajoin.

Matkustin lapseni kanssa ulkomaille, vaikka pelkäsin etten ehkä osaa pitää huolta meistä molemmista, jälleen uhmaten eksymistä ja rosvoja sekä kaikenlaisia ennalta arvaamattomia vaaroja ja hankaluuksia.

Ennen joulua otin esiin vanhan soittimeni ja kokeilin soittaa muutamana iltana omaksi ilokseni, vaikka se kuulosti omiinkin korviin hirveältä. Aion jatkaa harjoittelua. Otan yhä enemmän valokuvia, koska nautin kuvien ottamisesta, vaikka touhu tuntuu järjettömältä ilman selkeää päämäärää. Luotan siihen, että vaistoni kertoo minulle jossain vaiheessa, mihin minun tulee kuvineni pyrkiä.

Yritän ajoittain katsoa itseäni kuin ulkopuolisen silmin uskoakseni, että pärjään ja arvostaakseni itseäni.

Olen alkanut ajatella, että minun ei tarvitse pakottautua kenenkään toiveiden mukaiseksi kelvatakseni. Voin olla se mikä olen ja antaa muiden olla sitä mitä he ovat. Jos en kelpaa omana itsenäni, asiaa ei juurikaan voi auttaa. Tässä tarvitsen vielä paljon harjoitusta.

Kun tulin maanantaina illalla kotiin, vihamielinen ilmapiiri löi suorastaan korville, tosin sentään vain sanallisesti. Kauhu ja häpeä syöksyi lävitseni. Tunsin että vatsa kääntyy ylösalaisin. Maailmanloppu odottamassa sekunnin tai ainakin vuorokauden kuluessa. Kivetyin paniikissa, ja samanaikaisesti kuitenkin pidin kasvoilla rauhallisen naamion. Kun sain vähän vedettyä henkeä, tuli jostakin mieleen terapeutin päättäväiset kasvot ja sanat, joita hän on toistellut. En ole viisivuotias tyttö, jota isä hetkenä minä hyvänsä lyö. Olen aikuinen. Minun ei tarvitse kyyristyä pieneksi. Toisen viha ja halveksunta eivät vahingoita minua.

Harmi kyllä, pelkään edelleen. Ja tämä on yksi itselleni asettama tavoite, jonka saavuttaminen voi sivutuotteena ratkaista muita ongelmiani: minulla on tarkoitus tulla vahvemmaksi ja pelottomammaksi, ja samalla yhä enemmän omaksi itsekseni. Opettelen koko ajan. Toivoisin vain, että oppiminen olisi hiukan helpompaa ja nopeampaa."

"En muista kuluneesta puolesta juuri muuta kuin käsittämättömän pahan olon ja surun. En uskaltanut puhua kenellekään ja itkin päivittäin. Äitini taisteli saadakseen minulle keskusteluapua.

Terapiakäynneillä kävimme paljon läpi kiusaamistapahtumaa, siihen johtaneita syitä, lapsuutta ja tulevaisuutta. Pääasiassa keskustelimme, mutta varsinkin kevään aikana kävimme asioita läpi piirtämisen avulla. Tunteet terapian aikana vaihtelivat paljon. Itkin, koin oivalluksia, pelkäsin, koin ahdistusta, nauroin. Terapeuttini kirjoitti muistiinpanoja jokaisella tapaamisellamme. Aluksi pidin tapaa outona, mutta siitä tuli nopeasti normaali osa jokaista kertaa. Ensimmäinen terapiajaksoni loppui keväällä 2011. Uskoin pärjääväni, olinhan puinut tapahtumia paljon eikä tapahtuma aiheuttanut enää samanlaisia ahdistuksen tunteita.

Syksyllä aloitin urheilulukion. Urheilusta oli tullut kiusaamisen aikana ja sen jälkeen hyvin tärkeä osa elämääni. Treenimäärien ja koulutyön kaksinkertaistuttua ensimmäisenä vuonna ei ollut ihme, että olin usein hyvin väsynyt. Väsymyksestä huolimatta vedin läpi 12 tunnin päiviä viikosta toiseen. Olen aina ollut hyvin tunnollinen ja halusin tehdä kaiken, joten hidastaminen ei tullut kuuloonkaan. 

Kevään lopussa olin kuoleman väsynyt, hyvin ahdistunut ja loppuun palanut. Vanhempieni kehotuksesta aloitin terapiakäynnit uudestaan.
Alussa koin epäonnistuneeni, koska jouduin ”palaamaan” takaisin. Koin itseni heikoksi. Asiaa ei auttanut, että urheilusta oli tullut minulle kuin uskonto, tapa arvottaa itseni. Katselin maailmaa hyvin kapea-alaisesti. Ei ollut muuta kuin urheilu. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. 

Talvella sairastuin flunssaan, joka pitkittyi yli kuukauden mittaiseksi, enkä tänä aikana voinut treenata ollenkaan. Koska urheilu oli silloin elämäni pohja, koin olevani hukassa. Muistan käyneeni terapeuttini kanssa tuolloin keskustelun jossa sanoin, ” En tiedä miksi mulla on näin paha olo. Tuntuu kuin sisällä olisi iso, musta möykky, joka vain on”. Tein testin, jonka mukaan olin keskivaikeasti masentunut. Ajattelin itsemurhaa, sen helppoutta. Ei ollut yksi paha päivä hyvien joukossa vaan hyvä päivä huonojen joukossa. Näin jälkikäteen voin sanoa tuon ajan olleen toinen elämäni pohjakosketuksista.

Kevään tullessa aloin kuitenkin voida paremmin. Sain uusia ystäviä ja löysin ensimmäistä kertaa sitten kiusaamisen oikeasti oman kaveriporukkani. Hymyilin enemmän. Täytin kesällä 18 ja nautin sen tuomista vapauksista. Terapian avulla ymmärsin, että elämässä on muutakin kuin urheilu ja että mahdollisuuksia on monia. 

Henkinen hyvinvointini vaihteli aalloittain. Oli hyviä jaksoja, joita seurasi huonompi ja jälleen parempi. Tuolloin toivoin enemmän kuin mitään muuta, että olisin onnellinen. Ajattelin mielessäni onnen olevan jokin standardi asia, jossa ihminen kerran sinne päästyään pysyy eikä putoa pois. 

Kävimme terapiassa läpi paljon menneisyyttäni. Valintoja, joita olin tehnyt ja niiden syitä. Puhuimme ajoittain terapian lopettamisesta, mutta en kokenut olevani valmis. Kaikki oli jotenkin vielä kesken. Suoritin elämää hyvin paljon edelleen, enkä suonut itselleni lepoa.

Lukion neljännen vuoden alettua koin olevani melko onnellinen. Ylioppilaskirjoitukset aiheuttivat tietenkin paljon stressiä, mutta uskoin pärjääväni. Lukion kuluessa olin muuttanut elämäntapojani aina yhä terveellisempään suuntaan. Tai niin uskottelin itselleni. 

Edellisen vuoden keväällä minulla oli ollut hieman ongelmia erään ulostuslääkkeen liikakäytön kanssa, mutta olin lopettanut ja uskoin olevani tarpeeksi vahva myös pysymään erossa siitä. En ollut ylipainoinen, mutta lihaksikas ja hyvin skrode. Täydellisyyttä vaativana persoonana halusin kuitenkin pudottaa painoa ja löysin syksyn aikana toisen lääkkeen, jota sitten rupesin liikakäyttämään. Puhuimme vakavasti terapian lopettamisesta ja vaikka tiesin sisimmässäni minulla olevan vielä ongelmia kehonkuvani suhteen, en antanut sen häiritä ja puolsin itsekin terapian lopettamista. Jatkuva ulostuslääkkeen syöminen kuitenkin vei jo muutenkin äärimmillään olevan kehoni vielä tiukemmalle ja tilanne päättyikin kehon ylirasitustilaan eli ylikuntoon vuoden 2015 alussa. Vuosia jatkunut suorittaminen ilman lepoa oli tuonut minut tuohon tilanteeseen ja teki kipeää myöntää, että olin itse ajanut itseni siihen. Terapiaa päätettiin vielä jatkaa, koska KELA tukisi sitä rahallisesti vielä yhden vuoden. Tuolloin ajattelin todella, etten pärjäisi koskaan ilman terapiaa. Aina tulisi uusi vastoinkäyminen. Kirosin elämääni ja kyseenalaistin elämän reiluuden. Ruoka aiheutti sanoin kuvaamatonta ahdistusta. Olin laihtunut 10 kiloa puolessa vuodessa ja kehoni kävi kokoajan ylikierroksilla. Luin samaan aikaan ylioppilaskirjoituksiin ja niiden loputtua yliopiston pääsykokeisiin.

Mitä lähemmäs kevättä mentiin sitä väsyneemmäksi tulin, sillä stressi lisääntyi. Toisaalta pienin askelin syöminen helpotti ja opin taas arvostamaan itseäni. Kun koulu oli ohi, olin jälleen lopen uupunut mutta onnellinen. Ylikuntokin helpotti kesän aikana ja pääsin kiinni taas normaaliin elämään. Samalla kun opettelin rakastamaan itseäni, löysin toisen jota rakastaa ja tässä sitä nykyään ollaan. Terapiani on tarkoitus loppua tämän vuoden jouluna.

Olen nyt 20-vuotias ja käynyt terapiassa melkein seitsemän vuotta eli noin kolmasosan elämästäni. Kokemukset ovat muovanneet sitä, millainen olen tänä päivänä. Ilman terapian apua en usko että olisin tässä nyt. Voin rehellisesti sanoa sen olleen pelastukseni. 

Terapian kautta olen oppinut arvostamaan itseäni. Olen saanut siitä voimaa ja uskallusta seisoa omilla jaloillani, omien arvojeni ja päätösteni takana. En enää suorita elämää, vaan nautin siitä päivä kerrallaan, elän hetkessä. Olen armollisempi itseäni kohtaan ja uskon että se mitä teen riittää. Minulla on oikeus myös levätä. Tiedän nyt, ettei onni ole saavutettu asia vaan että se vaihtelee. Elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta näiden seitsemän vuoden aikana olen kohdannut niin paljon vaikeuksia, että uskon ja tiedän selviäväni tulevistakin elämän haasteista. En enää pelkää tulevaa vaan tiedän sen olevan mahdollisuuksia täynnä!"

"Ahdistukseni ajamana päätin, että nyt täytyy tehdä jotain ja aloin hakea Kelan tukemaa kognitiivista psykoterapiaa. Aikuisena motivaatio lähteä työstämään omia asioitaan on ollut kova ja koin olevani terapiaprosessiin valmis. Ajoittain tämä prosessi on toki ottanut koville, mutta koen että ahdistuneisuuteni pysäytti minut ja vaikeuteni alkoivat hallita liikaa elämääni. Olen aina kärsinyt myös huonosta itsetunnosta, jonkinlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännittämisestä.

Järjestin mm. työni siten, että pystyin antamaan enemmän aikaa itselleni ja omista asioistani huolehtimiseen sekä terapiaan. Nyt tätä kirjoittaessani on menossa tällä erää terapian kolmas, viimeinen vuosi. En ole katunut päivääkään, että hakeuduin terapiaan, päinvastoin- olen oppinut hurjasti itsestäni, kasvanut henkisesti ihmisenä paljon, itseluottamukseni on kohentunut ja mikä hienointa, olen päässyt jo osittain suurimmista peloistani eroon, oppinut hallitsemaan niitä sekä ahdistustani. Olen lisäksi oppinut hyväksymään erilaisia asioita ja elämään niiden kanssa.

Jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen ja -kertainen ja itsestään pitää huolehtia. Mielestäni kannattaa ehdottomasti hakeutua terapiaan, se ei ole heikkouden vaan vahvuuden merkki! Terapia laajentaa yleistä perspektiiviä elämään, itse ainakin koen muuttuneeni entistäkin suvaitsevaisemmaksi ja avoimemmaksi ihmiseksi, olen vapautunut. Toki itsensä työstäminen on luonnollisesti koko elämän mittainen prosessi, mutta terapia on auttanut minut hyvään alkuun. 

Terapeutin ja asiakkaan välinen suhde on ensiarvoisen tärkeä juttu, vuorovaikutuksen täytyy toimia, jotta terapiasta olisi hyötyä. On hienoa kokea, että terapiasession aikana terapeutti on aidosti läsnä, kiinnostunut minusta sekä vaikeuksistani ja on silloin vain minua varten.

Tärkeää terapiassa on myös oma motivaatio ja asenne, senkin hyväksyminen että joskus mennään yksi askel eteenpäin ja sitten taas kaksi askelta taaksepäin. Itselleen täytyy muistaa olla armollinen ja itseään täytyy rakastaa. Se lienee paras oppi, minkä olen terapiassa oppinut."

"Siitä olen nyt kuntoutunut melkein kokonaan, vaikka täydellinen toipuminen viekin noin vuoden. Minulle määrättiin vahva kortisonilääkitys ja sairastuin myös diabetekseen tämän lääkkeen aiheuttamana. Sokerittoman ruokavalion ansiosta olen laihtunut jonkin verran. 

Aivotulehdukseen sairastuminen oli parasta, mitä minulle voi tapahtua, sillä sen ansiosta minulta vähennettiin psyykenlääkitys minimiin ja lisäksi olen onnistunut laihtumaan diabeteksen takia ja muutenkin elämänarvoni ovat menneet kokonaan uusiksi. Moneen vuoteen en esimerkiksi arvostanut joulua ollenkaan, mutta tänä vuonna odotan sitä ihan eri tavalla kuin vuosiin. Olen sittemmin saanut osan psyykenlääkkeistä takaisin, mutta tällä kertaa maltillisesti, enkä aiokaan palata entiseen niiden suhteen. 

Lääkkeiden vähentäminen on mahdollistanut myös kaksikymmentä vuotta kestäneiden yliopisto-opintojen loppuun saattamisen syyskuusta 2015 alkaen, sillä nyt pystyn keskittymään niihin paremmin, kun minulla ei ole sumentavaa lääkitystä. Olen hyvin aikataulussa graduni suhteen ja aion tehdä loput gradustani kevätlukukauden aikana ja valmistua kesällä 2016. 

Olen käynyt erilaisissa terapioissa myös vuosien ajan, ja viimeisin näistä, kognitiivinen psykoterapia, alkoi syksyllä 2013. Siihen haettiin juuri kolmannen vuoden Kelan rahoitusta. Terapiassa olen pystynyt puhumaan minulle tärkeistä asioista ja saanut niihin toisen ihmisen näkökulmaa."

Terveisin nimimerkki 'Masennuksesta toipunut'

"Yritin painaa ikävät asiat väkisin pois mielestäni ja ne jäivät käsittelemättä sillä seurauksella, että paha olo ja masennus vain kasvoivat. Elämä tuntui epäreilulta, ja odotin koko ajan vastoinkäymisiä. Luulin, ettei pahalle ololle voi mitään. Lopulta olin niin täynnä vihaa, katkeruutta ja pettymystä etten voinut enää jatkaa. Oli pakko hakea apua.

Terapeutin löytäminen tuntui hankalalta ja työläältä, mutta lopputulos oli vaivan arvoinen. Olen mielestäni kasvanut henkisesti viimeisen vuoden aikana enemmän kuin edellisten kymmenen vuoden aikana yhteensä. Omien tunteiden ja ajatusten selvittely on ollut raskasta ja voimia vievää, mutta samalla vapauttavaa. Vaikeinta on olla rehellinen itselleen, myöntää kaikista kipeimmät tunteet ja ikävimmät ajatukset. Mutta kun ikävät asiat uskaltaa kohdata, tajuaa ettei niitä tarvitse kantaa mukanaan koko loppuelämää. 

Ennen tuntui, että sisälläni oli epämääräinen möykky pahaa oloa. Ahdistus painoi kaiken muun alleen. Nyt ymmärrän, että vaikeita tunteita käsittelemällä niistä voi päästä eroon. Aina ei edes tajua ajattelevansa tietyllä tavalla, ennen kuin oma näkökulma muuttuu.

Tällä hetkellä voin jo sanoa voittaneeni masennuksen, mikä tuntuu aivan käsittämättömän hyvältä. Varmasti masennus hiipii takaisin elämän vastoinkäymisissä, mutta nyt minulla on keino taistella sitä vastaan. On edes yksi asia, joka antaa toivoa tasapainoisemmasta tulevaisuudesta. Jos olisin päässyt terapiaan reilut kymmenen vuotta sitten, olisin luultavasti säästynyt monelta murheelta. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua!"

"Perheessäni oli ollut jo lapsuudestani lähtien paljon rikkonaisuutta ja olin huomaamattani kasvanut araksi uskaltamaan ilmaista mielipiteitäni tai toiveitani edes minulle tärkeissä asioissa. Niinpä jotkut nuoruuden kokemuksetkin osoittautuivat erilaisiksi kuin olin toivonut, jopa suorastaan haavoittaviksi.

Terapiassa olen saanut tutkiskella masennusta ylläpitäviä ajattelumallejani, mutta myös purkaa vaikeita lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiani sekä seksuaalisuuteen liittyviä pelkojani. Aluksi seksuaalisuuteen liittyvistä asioista puhuminen tuntui vaikealta ja pelkäsin, että terapeutti pitää minua kummallisena, outona, nolona tai jotenkin "likaisena". Terapeutin kanssa olen kuitenkin oppinut, ettei omassa seksuaalisuudessa tai muutenkaan omassa itsessä tai ajatuksissa ole mitään pahaa tai väärää. Menneisyyden pelottavat muistot ovat niitä terapeutin kanssa läpi käytyäni alkaneet menettää voimaansa. Olen myös alkanut tuntemaan oloni turvallisemmaksi eri tilanteissa ja luottamaan itseeni enemmän.

Välillä edistyminen on tuntunut suorastaan kohisevalta, ja olen itsekin hämmästynyt, kun uskallankin kertoa mielipiteitäni ja toiveitani niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin. Takapakkejakin tulee, ja saatan edelleen kokea turvattomuutta ja pelkoa. Tällöin auttaa, kun muistelen terapiassa oppimiani asioita. Olen myös opetellut hyväksymään sen, ettei omia tavoitteita kohti kulkeminen ole suoraviivainen tie. Tämän hyväksyminen on tuntunut tasoittavan mielialaani ja elämääni. Olen ikään kuin alkanut rakentaa itselleni sisäistä aikuista, joka kannustaa, hyväksyy, rauhoittaa, lohduttaa ja antaa turvaa, mutta tarvittaessa myös rajoittaa ja muistuttaa siitä, että vastuu omasta elämästä ja hyvinvoinnista on itsellä.

Huomaan, että terapia on tehnyt minusta positiivisemman ja avoimemman sekä itseäni että muita kohtaan. Vaikka mielialani joskus arjen paineissa notkahtaakin, elän useimpia päiviä elämästäni hymyillen ja ystävistäni ja elämän mukavista asioista iloiten. Tuntuu jollain tapaa siltä, kuin olisin tullut ulos kuorestani ja alkanut elää elämääni enemmän sinuina itseni ja pala palalta myös menneisyyteni kanssa."

"Koin epäonnistuneeni työtehtävien hoitamisessa, itsetuntoni oli alhaisissa lukemissa ja minun oli vaikea nukkua. Yritin omin voimin asioita pohtimalla ja läheisten kanssa keskustelemalla päästä yli pahanolontunteistani mutta koin, että jäin vain pahemmin jumiin itseni ja ajatusteni kanssa.

Päätös hakea ulkopuolista apua ei ollut helppo, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli paras ratkaisu, jonka olisin voinut tehdä. Päätökseen minua kannusti läheinen ihminen, joka tunsi minut hyvin. Tapasin aluksi YTHS:n psykologia viisi kertaa. Nämä tapaamiset auttoivat pahimman olon ylitse. YTHS:n tapaamisten päätyttyä sain netin ja ystävien avulla kasattua tietoa erilaisista terapiavaihtoehdoista ja lopulta otin yhteyttä Mind Repression Oy:n terapeutteihin. Yhteydenoton jälkeen asiat alkoivat tapahtua nopeasti, ja nyt olen käynyt säännöllisesti psykoterapiassa jo noin vuoden verran.

Terapiassani on keskitytty tilanteeni vakauttamiseen, itsetuntemuksen kehittämiseen ja uusien tunne- ja kognitiivisten taitojen oppimiseen. Koen, että terapiasta on ollut minulle paljon korvaamatonta apua ja hyötyä. Olen oppinut hyväksymään itseni ja tunteeni paremmin. Olen oppinut myös, miten katkaisen minulle tuhoisia ajatuskehiä, jotka eivät auta tilanteissa eteenpäin. 

Keskeisintä kaikessa on ollut itseni uudenlainen arvostaminen ja orastava keskeneräisyyden hyväksyminen. On ollut vapauttavaa huomata, että oman itsen kanssa on mahdollista tulla paremmin toimeen ja että minulla on mahdollisuus oppia uusia keinoja, joiden avulla voin turvallisemmin kohdata vastoinkäymisiä ja myös täysipainoisemmin iloita onnistumisista ja tavallisesta arjesta."

"Tajusin onneksi hakea apua, sillä ongelma alkoi levitä nopeasti myös muihin tilanteisiin. Olen käynyt terapiassa reilu 4 vuotta; aluksi harvakseltaan ja nykyään 1–2 kertaa viikossa. Nykyinen terapeuttini on minulle kuudes ja näillä näkymin myös viimeinen.

Sosiaalisten tilanteiden pelko pysyi kontrollissa, kunnes parisuhde päättyi kaksi vuotta sitten ja tunsin jääväni yksin. Siitä alkoikin elämänvaihekriisi – liian paljon vaikeita asioita liian lyhyessä ajassa. Masennuin ja aloitin tiiviit terapiakäynnit YTHS:llä ja hieman myöhemmin psykoterapian. Kun pahin vaihe alkoi olla ohi, lähdin tekemään haluamiani muutoksia elämääni. Vaihdoin paikkakuntaa ja opiskelualaa sekä selvitin ihmissuhdeongelmia ja jatkoin pelkojeni työstämistä terapian ollessa tukena.

Olen käynyt viimeisen vuoden ajan Mind Repression Oy:n terapeutilla, ja siitä on ollut paljon apua. Terapeuttini toi esille ajatuksen, että minun pitäisi antaa itselleni lupa jännittää – ja saikin minut lopulta vakuuttuneeksi siitä. Sen sijaan, että pyrkisin peloistani eroon, yritän oppia tulemaan niiden kanssa toimeen. Olen saanut uskallusta ja luottamusta mennä vaikeita tilanteita päin antamatta peloille liikaa voimaa. En siinä aina onnistu, mutta aina ei tarvitsekaan.

Tähän vuoteen mahtuu paljon erilaisia elämänvaiheita. Välillä vireystaso on noussut, jolloin havaintomaailma on keskittynyt paljon ongelmiin ja olen ollut yliherkkä jännittämään, stressaamaan sekä tulkitsemaan asioita haitallisesti. Terapian myötä olen oppinut kohtaamaan nämäkin vaikeat elämänvaiheet paremmin ja selviytymään niistä kunnialla.

Huomaan välillä saavani terapeutiltani sellaista huomiota, mitä kuuluisi oikeasti saada omilta vanhemmiltaan: innostuneisuutta, rohkaisua, tukea, ongelmia aiheuttavien ajatusmallien kyseenalaistamista ja huumoria. Muistan monta kertaa, jolloin olen mennyt terapiaan ahdistuneena, mutta pois lähtiessä onkin jo hymy huulilla. Nykyinen terapia tuntuu hyvin ammattimaiselta ja silti ihmisläheiseltä. Vuoden aikana tapahtunut edistys tuntuu nyt huikealta ja sitä tukeva psykoterapia on ollut korvaamatonta."

"Tutustuin pakkoajatuksiini, lapsuuteni ahdistukseen, paniikkikohtauksiini ja täydellisyyden sekä hallinnan pakon mekanismeihin. Opettelin olemaan yksin ja turvassa samaan aikaan ja uskomaan siihen, että elämä kantaa. 

Terapian ensimmäinen vuosi oli sumuinen. Näin tulevaisuuteni päivän päähän. Jos oikein pinnistin, pystyin kurottamaan seuraavaan viikkoon. Olin ahdistunut, valtavan vastuun ja hallinnan pakon alle lyyhistynyt surusilmäinen harmaa nainen. Sellainen, joka levottomana katselee ympärilleen valmiina juoksemaan pakoon. Pahempaa oli kuitenkin katsoa sisälle omaan mieleen. Sitä en päässyt pakoon, vaikka kuinka juoksin. En halunnut sulkea silmiä tai puhua ahdistuksesta, koska silloin se vyöryi hallitsemattomana virtana ylitseni upottaen minut äärettömyyteen. Ajattelin, että minä en voi mielelleni mitään. Näillä mennään, mitä on annettu.

Terapeuttini oli rauhallinen, kärsivällinen, keskittynyt ja lempeä. Hän kuunteli, kysyi, haastoi ja antoi aikaa sekä luvan olla sellainen kuin olin. Ei arvottanut, piti asioitani tärkeänä, paneutui ja kannusti. Sitten minä puhuin ja laitoin välillä silmät kiinni. ”Sinä voit mielellesi paljon”, sanoi terapeutti. Ahdistus vyöryi, oi kyllä ja millä voimalla! Mutta minä en uponnutkaan, minusta pidettiin kiinni. 

Toisena terapiavuotenani aloin oivaltaa ajattelumallieni ja arvojeni lähtökohtia. Sukelsin syvälle lapsuuteen ja nuoruuteen. Löysin sieltä sen saman surusilmäisen tytön, jota nyt aloin lohduttaa. Sitä pientä tyttöä silitän ja pidän sylissä toisinaan vieläkin. 

Kolmas terapiavuosi toi mukanaan havainnoivan minän. Oivalluksen siitä, että minussa on monta erilaista puolta samaan aikaan. Monta minää, joita voin havainnoida. Ne kaikki ovat minua ja niitä kaikkia kohtaan minun pitää olla armollinen. Pelko ja häpeä ovat suurimpia ja vaikeimpia tunteita kohdata. Terapiassa minun oli mahdollisuus omassa tahdissani turvallisessa ilmapiirissä kohdata pelkojani ja puhua häpeästä, ahdistuksesta, pakkoajatuksista ja surusta. Ymmärsin vihdoin, että minä voin olla itselleni tärkeä ja merkityksellinen juuri sellaisena kuin minä olen. Minä voin olla onnellinen minusta itsestäni.

Ajattelen mieleni koostuvan monista erilaisista huoneista ja kerroksista, joiden väliset ovet voin itse avata tai sulkea. Monia huoneita olen penkonut ylösalaisin, tuulettanut ja päästänyt ahdistuksen ulos. Monia kerroksia on vielä avattavana. Olen toiveikas. Terapia on ollut minulle elintärkeää. Tänä päivänä näen tulevaisuuteni monen vuoden päähän. Olen vieläkin surusilmäinen, mutta katse on vakaa. Harmaus on vaihtunut sateenkaaren väreihin."

"En ymmärtänyt, että lapsillani ei ollut samanlaista hätää, kuin minulla oli ollut lapsena. En osannut yhdistää oireiluani omaan lapsuuteeni. Ajattelin, ettei omassa lapsuudessani ollut mitään vikaa. Sain kaksi kertaa paniikkikohtauksen. Ajattelimme mieheni kanssa, että oloani helpottaisi, jos menisin töihin.

Ennen kuin ehdin aloittamaan uudessa työssä, sain aivoinfarktin. Kuolema tuli niin lähelle kuin mahdollista. Mutta minä selviydyin. Olin sairastellut paljon ja ollut sairaalassa hoidettavana vakavista syistä ennenkin. Olin myös ollut ajoittain ahdistunut jo ennen lasten syntymää ja käynyt erilaisissa kehoterapioissa ja saanut niistä hetkellistä helpotusta. Yhdistin ahdistuksen kokemaani maailmantuskaan, herkkään luonteeseeni, äiti-suhteeseeni tai isän kuolemaan, mutta ne eivät olleet todellisia syitä.

Ymmärsin, että aivoinfarkti oli kehoni viimeinen keino kertoa minulle, että minun oli haettava apua. Ensimmäisen vuoden ajan kongitiivis-analyyttisessa psykoterapiassa käsittelin pelkojani pommeista, terroristeista, ahtaan paikan kammosta, hissiin menemisestä, väen paljoudesta, lasten kuolemasta, omasta kuolemasta, aivoinfarktista ja miehistä, joita pelkäsin junassa, kaupassa ja kadulla. Sain konkreettisia neuvoja, miten voin muuttaa pelkotilojani tai pystyn rauhoittamaan itseäni täpötäydessä junassa.

Hiljalleen aloin myös uskaltaa miettiä tarkemmin miestä, jota pelkäsin. Isääni. Kohtasin vuosia minua vainonneita mielikuvia, kuten sitä, että joku tunkee kuollutta rottaa suuhuni tai makaan märässä maassa kuin taulussa oleva maalaus, täysin liikkumatta. Kuva kuvalta aloin muistamaan hurjan määrän asioita, joita minulle oli tapahtunut. Ymmärsin, miksi napani oli aina kammottanut minua enkä sietänyt, että kukaan koski siihen. Tuntui kuin sisälläni olisi avautunut pyörivä avaruus, kun kohtasin minulle tapahtuneet hirveydet. Samalla en voinut mitenkään uskoa, että ne kaikki asiat ovat tapahtuneet minulle. Sisäisen kauhun huuto kaikui loputtomiin ja vihdoin ulos minusta. Olin äärimmäisen helpottunut. Oksensin koko yön. Tärisin kauhusta ja helpotuksesta. Tuntui kuin sadan kilon paino olisi nostettu hartioiltani, mutta samaan aikaan pääni oli riipuksissa syyllisyyden taakasta.

Vuosien ajan en ollut uskaltanut käsitellä omaa tuskaani, joten tunsin tuskaa sunnuntain sanomalehdessä kuolleeksi ilmoitettujen ja heidän omaistensa puolesta sekä kaikkien sairastuneiden ja onnettomuuksiin joutuneiden ihmisten puolesta. Minulla oli vaikeuksia löytää elokuvia, joita voisin katsoa ahdistumatta. Luulin olevani erityisherkkä. Kannoin mukanani vanhaa valokuvaa sotalapsesta ja ajattelin, että kaikki maailman lapset tarvitsisi pelastaa.

Lapsuuttani kuvaa parhaiten mielikuva, jossa minut on sidottu sähkötuoliin ja saan sähköiskun aina, kun isälle tarjoutuu tilaisuus. Jouduin olemaan varuillani aina, kun isä oli lähellä ja äiti poissa. Pahinta olivat viikot, jolloin äitini oli matkoilla. Kehittelin erilaisia selviytymiskeinoja. Rukoilin ja pidin käsiäni ristissä. Keksin erilaisia sääntöjä itselleni ja rankaisin itseäni. Yritin saada likaa pois itsestäni pesemällä hiuksiani neuroottisesti. Tärkein selviytymiskeinoni oli mielikuvitusmaailma, johon pakenin kammottavaa todellisuutta. Suuntasin elämääni ulospäin kodista niin paljon kuin pystyin. Elin toisten lasten hyväksynnästä, olin kaikkien kaveri. Menestyin erityisesti urheilussa. Olin hyvä koulussa. Menin mukaan mihin vain uuteen harrastukseen ja sopeuduin joka paikkaan. Puhuin myös todella paljon, keksin ja valehtelin juttuja, jotta totuutta ei tarvitsisi ajatella. Ihmettelin, miksi kukaan ei huomannut minussa mitään vikaa. Miksi kouluterveydenhoitajan kirjoittamassa kortissa luki vuosi toisensa jälkeen: ”Reipas, terve tyttö."

Teini-iässä olin kotona lamaantunut ja ahdistunut. Tuijotin tuntikausia matematiikan läksyjä ilman, että pystyin laskemaan ensimmäistäkään laskua. 

Menestyin siitä huolimatta koulussa ja elin suosiosta. Halusin opiskella kieliä, jotta pääsisin muuttamaan mahdollisimman kauas pois kotoa. 17-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi toiselle puolelle maailmaa. Isäntäperheeni tuttavaperheen poika raiskasi minut, kun olin yksin kotona. En osannut sanoa ei. Olin ahdistunut ja hoidin ahdistustani ahmimalla ja oksentamalla. Olisin halunnut viillellä itseäni, mutta pelkäsin liikaa jonkun asian paljastumista, mitä en osannut nimetä.

Opiskellessani yliopistossa, olin samanaikaisesti useissa eri työpaikoissa, urheilin, dokasin ja harrastin paljon irtosuhteita. Asustelin ulkomailla, Suomessa ahdisti enemmän. Nautin äärimmäisyyksistä, kuten lumilautailusta jyrkillä rinteillä tai surffaamisesta meren armoilla. Jos kävin lenkillä, juoksin täysillä. Rakastin kuntonyrkkeilyä, jossa sain purkaa vihaani. Joogassa pystyin venymään miten halusin, vartaloni oli tottunut suoriutumaan mistä hyvänsä. Toisinaan olin lamaantunut, mutta pääasiassa yliaktiivinen suorittaja, jonka kalenteri oli jatkuvasti täynnä.
Olin tapaturma-altis ja löin hampaani asfalttiin, jonka myöhemmin terapiassa käydessäni ymmärsin johtuvan siitä, että suuni ällötti minua ja olisin halunnut poistaa sen itsestäni. Onnistuin poistamaan etuhampaat. Korjausprosessi oli pitkä ja vaikea, mutta sain paljon myötätuntoa osakseni. Myötätuntoa, jota olin koko elämäni kaivannut. Vihdoin kaikki näkivät, että olin joutunut kärsimään.

Isän olleessa viimeiset elinpäivänsä koomassa, olin kauhun vallassa. Kuolema oli läsnä, aivan kuten se oli ollut lapsuudessani. Isän kuoleman jälkeen muistikuvia insestistä tulvi mieleeni. Kerroin muistikuvista muutamalle ystävälle, mutta sanoin, että en usko asian olevan totta. Ajattelin, ettei se voisi olla mahdollista ja mietin, kuinka isä oli palvonut minua lapsena. Tunsin syyllisyyttä. Ajattelin, että vika on minussa. Nostin isän jalustalle, mainostin kaikille edesmennyttä mahtavaa isääni ja sitä kuinka paljon hän oli rakastanut minua. Pelkäsin myös äitini puolesta, halusin suojella häntä totuudelta.

Syyllisyys on helpottanut, kun olen terapiassa oppinut ymmärtämään isäni mielisairautta. Olen ymmärtänyt, miten insesti on vaikuttanut ihmissuhteisiini, valintoihini, huonommuuden ja toisaalta mahtipontisuuden tunteisiini. Olen tottunut pystymään mihin tahansa, mutta samalla koen äärimmäistä huonoutta tavallisissa asioissa, kuten ruoan laittamisessa. Huonommuuden tunne on niin suuri, että en saa keitettyä perunoita, kun saatan paniikissa unohtaa, pitikö perunat laittaa kiehuvaan veteen vai kylmään veteen. Siivoan neuroottisesti kylpyhuonetta, mutta sotken koko keittiön. Töissä saatan lamaantua, jos joku on minulle ilkeä. Terapiassa olen oppinut oivaltamaan mistä toimintatapani, pelkoni ja rajojen asettamisen vaikeuteni johtuvat ja kuinka voin vaikuttaa niihin. Aikaisemmin en edes tunnistanut, että olin elänyt koko elämäni hädässä. Nyt pystyn jo suurimman osan ajasta olemaan rauhassa ja läsnä hetkessä.

Kiirehtiessämme työkaverin kanssa palaveriin, hän tulee kaupasta, minä sodasta. Terapia on auttanut minua eheyttämään sitä pientä sodan runtelemaa tyttöä. Ensimmäiset traumamuistot ovat ajalta, jolloin minulla ei ole vielä mitään sanoja. On vain ääretön, sysimusta kauhu ja kuolemanpelko. Terapiassa olen päässyt käsiksi tähän kauhuun. Pystyn kirjoittamaan asiasta niin, että tarina tuntuu omalta. Mahtavinta on ollut peloista vapautuminen. Välillä on vaikea uskoa, että elämä voi olla näin kevyttä, että voi olla ajattelematta yhtään mitään tai pakenematta ajatuksiin, pakkomielteisiin, urheiluun tai mihinkään muuhunkaan. Aiemmin kävellessäni kadulla eläydyin usein johonkin toiseen, kuvittelemaani tilanteeseen ja huomasin välillä puhuvani ääneen. Nyt voin vain kävellä. Sähkötuolia ei ole enää olemassa. 

Eräänä päivänä terapiasta lähtiessäni näin selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin elämässäni, huolimatta siitä, että menetin aivoinfarktissa osan näkökyvystäni. Toki toivon, että olisin hakenut apua jo ennen kuin sain aivoinfarktin. Toisaalta, aivoinfarktin tuottama suru ja pelko tuntuvat pieneltä verrattuna siihen, mitä terapia on minulle antanut. Kyvyn hengittää niin, että happi kulkee koko kehoon."